Minä voisin vastata että vaikka se kun olet pikkupojasta asti bänditreeneissä haaveillut levytyssopimuksesta, ja sen vihdoin monen vuoden harjoittelun, biisien kirjoittelun ja sitkeän keikkailun jälkeen saat. On mahtava tunne kun sinulle kerrotaan että ensi kesänä mennään studioon äänittämään levyllinen omaa musiikkiasi, ja joku toinen maksaa viulut. Siis kustannukset. Oli rokkibändi.
Tai se kun olet paikallisessa kapakassa 19-vuotiaana nähnyt kauneimman tytön koskaan, ja monen lähestymisyrityksen jälkeen rohkeutesi palkitaan kun otat vihdoin sitä tyttöä ensimmäisen kerran kädestä kiinni, ja se hymyilee sinulle.
Tai sitten se hetki, kun yhdessä valittu häämarssi alkaa soimaan, parhaat ystävät seisoo alttarilla vieressä, sukulaiset nousevat penkeiltä ylös, kirkon ovi aukeaa, ja se sama tyttö jota pidit 19-vuotiaana kädestä kiinni, tulee isänsä käsipuolessa sieltä kirkon ovesta käytävää pitkin sinua kohti.
Ja vaikka kaikki nuo hetket on mahtavia, ja niistä mitään en tule unohtamaan, on yksi hetki ylitse muiden. Eräs huhtikuinen ilta kun oma poika parkaisee ensimmäistä kertaa ja kätilö ohjaa pesemään sitä vastasyntynyttä suloista rääkyvää pientä lasta. Ja se ajatus, "tämä on minun poika".
Poikani syntyi huhtikuussa 2012. Silloin oli vielä vähän lunta maassa. Olin ollut myöhään yöhön töissä kun puolisoni aamulla valitteli omituista edellisyötään. Sanoin, että soittelet sitten ensi yönä jos on paha olla, olin silloinkin menossa myöhäiseen iltaan töihin. Tästä heitostani tunnin päästä oli lapsivedet pamahtaneet lattialle. Muistan kuinka pidin vaimoani kädestä kiinni ja vaikka näin että häntä kouristi mahasta, me hymyilimme. Rupesimme itseasiassa hermostuneesti nauramaan. Nyt se tapahtuu! Nyt se on menoa! Yhdeksän kuukauden malttamaton odotus on lopussa!
Muutaman tunnin kuluttua hymy oli hyytynyt ja vaihtunut tuskaiseksi voihkinnaksi. Poljin Volvoa pitkin Tampereen katuja niin lujaa kun kehtasin. "Älä heiluta tätä autoa!! Aja!!"... Se matka kotoa omalla autolla sairaalaan ei ole koskaan ollut niin pitkä. Miten nämä jokaiset liikennevalot voi vaihtua punaisiksi juuri silloin kun olisi pieni kiire?!
Klo 14 lähdimme sairaalaan kotoa, ja poika syntyi klo 22:23. Nopea, mutta vaiherikas synnyttäminen. Me ei oltu käyty läpi mitään hengitysharjoitteita, eikä me oltu suunniteltu mitään erikoisia synnytysasentoja, eikä meillä ollut doulaakaan. Meillä oli Olavi Uusivirran levy ja venäläinen kätilö.
Se mikä oli koomista, tai vaimoani se ei kyllä kauheasti naurattanut, oli se, että ilmeisesti hetki sitten koko Taysin synnytyspoliklinikan henkilökunta oli saanut jonkun käsittämättömän "kätellään kaikkia kokoajan"-ohjeistuksen! Rouva oli kaksin kerroin tuskasta ja huusi apua, niin hoitajat työntää kättä mahan väliin että onnea nyt vaan synnytykseen! Seuraavana käteltiin kätilö, tervetuloa! Myöhemmin tulee anestesialääkäri antamaan epiduraalia ja tuskaiselle liian kauan odottaneelle "mää kuolen kohta!!" huutavalle tulevalle äidille pitää olla kohtelias, päivää päivää ja kirvesvartta... Katsoin vierestä että onko nämä nyt ihan tosissaan, tuskasta vaikeroiva sikiöasennossa ja juuri halkeamassa oleva naisihminenhän tarvitsee ensimmäisenä kohteliaan kättelyn! Nyt sitä puudutusta ukko!
Synnytys itsessään(tarkoitan sitä ponnistusvaihetta), kun pääsi käynnistymään, meni hyvin ja todella nopeasti. Yövuoroon tullut kätilö ilmestyi klo 22 huoneeseen ja 23 minuuttia myöhemmin, minä polvesta pumppaamalla auttaen, oli vaimoni jo synnyttänyt täydellisen poikamme!
Muutaman päivän päästä synnytyksestä olin lähdössä hakemaan perhettä kotiin, kun puhelin soi. Puolisoni soitti sairaalasta ja aloitti että "kaikki ei ole nyt vauvalla kunnossa, se ei kuulemma pääsekään vielä kotiin"... Nyt kun mietin, niin tämä matka autolla sairaalaan oli varmasti vähintään yhtä pitkä kuin se edellinenkin...
 | |
| Sinivalohoitoa... |
Kun pääsin osastolle, poika makasi muovisessa kehdossa silmät peitettyinä sinisen valon alla. Oli kuulemma liian keltainen ja tulehdusarvotkin olivat voimakkaasti koholla. Lääkäri tuli paikalle, tutki vauvan, ja ilmoitti että nyt pitää lähteä nopeasti lastenosastolle. Matkalla läpi sairaalan seurasimme "lasten teho-osasto"-kylttejä työntäessämme vauvaamme siinä muovisessa kehdossa ja pala nousi isompana ja isompana kurkkuun. Kukaan ei oikein osannut selittää meille kunnolla että mistä oli kyse, kaikki kuulemma vauvan hyvinvoinnin eteen tehdään. Emmekä tätä asiaa epäilleetkään, huomasimme nopeasti kuinka lastenosaston, joka sijaitsi lasten teho-osaston välittömässä läheisyydessä, henkilökunta oli loistavaa ja lämpimiä ihmisiä kaikki!
Vauva otettiin lastenosaston henkilökunnan hoivaan ja alettiin ottamaan verikokeita ja laitettiin tippa. Jouduimme odottamaan pitkän aikaa ennen kuin saimme tavata lääkärin joka selitti jostain veren vaihdoista viimeisenä keinona. Vauvalla oli siis bilirubiiniarvot todella korkeat joka aiheutti keltaisuutta sekä tulehdusarvojen nousua ja hoitokeinona oli sinivaloissa pitäminen ja antibiootit.
Oli ikävä jättää pieni yksin osastolle silmät peitettyinä ja liioitellun näköinen kanyyli kämmensyrjässä kolmen ison sinivalolampun keskelle...
Selvisihän se sitten myöhemmin että tuo keltaisuus ja bilirubiiniarvojen koholla oleminen on ihan yleistä, ja usein riittää jos vauva saa tarpeeksi auringonvaloa, kun taas joskus joudutaan pitämään sinivaloissa arvojen laskun saamiseksi. Mutta tästä olisi minun mielestäni hyvä tiedottaa tulevia vanhempia paremmin, tilanne oli hyvin dramaattinen vastasyntyneiden osastolla, kun tämä tilanne todettiin.
Meidän pojan kotiinpaluu viivästyi viisi päivää, emmekä joutuneet enää palaamaan sairaalaan.
Tämä kokemus oli kasvattava. Kääröön ei ole vielä edes kunnolla tutustunut kun siitä joutuu jo kantamaan suurta huolta, aamulla mennä sairaalaan katsomaan vauvaa ja illalla jättää valoihin muiden hoidettavaksi.
 |
| Parraton Mies hoitaa lastenosastolla omaansa. |
Silloin iso hitti oli Gotyen 'Somebody That I Used to Know', joka soi joka radiokanavalla ja puski telkkarista. Suurinpiirtein joka kerta kun astuit autoon joko lähteäksesi sairaalaan tai sitten sieltä poistuessa soi tämä kappale radiossa. Ja vaikka laulun teksti onkin aivan eri tilanteesta kertova, on siinä biisissä ja melodiassa sekä esityksessä jotain riipaisevaa, ja se jotenkin toimi omien tunteiden kanavana niissä hetkissä ja vieläkin kun kuulen sen, tulee se aika mieleen ja huoli selvänä vihlaisuna tuonne rintalastan alle.
Nyt siitä hetkestä on tasan kolme vuotta kun pesin poikani ensimmäisen kerran. Nyt se laittaa iskälle vastaan ja kertoo mikä vaivaa jos itkettää. Kokoaa itse junaradan ja vetää koiraa hännästä. Ei tykkää "kuukusta" ja jätski on lempiruoka. Tietty.
Hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Ihan helppo kysymys.
Ylpeä Isä
Vau. Olipa kova kirjoitus. Ja totaalinen samaistuminen huudettu! Kiitos kun jaoit noita fiiliksiä, tuli oikein kylmät väreet ja pisti muistelemaan omia kokemuksia.
VastaaPoistaOma tyttäreni on 1,5-vuotias, ja ei tosiaan sitä elämän tähtihetkeä tarvitse kauaa miettiä. Meillä oli aika erilainen kokemus, kaikki meni lopulta hyvin mutta tyttö odotutti itseään to-del-la kauan, ja synnytyssairaala tuli tutuksi. Porukkaa lappasi ovista sisään ja ulos ja me vaan odoteltiin. Sisään mentiin lokakuisena tiistaipäivänä puolilta päivin ja torstain aamuyöllä saatiin ihmistaimi maailmaan. Pitkiä tunteja ja vuorokausia, mutta jos jostain ajasta muistan joka ikisen minuutin ja fiiliksen, niin se on just noi päivät.
Parasta koskaan.
Eikä elämä ole ollut sen jälkeen entisensä.
Jes! Kiitos Jukka! Lämmittää todella, kun saa tällaista palautetta!
VastaaPoistaJa oli kiva kuulla teidänkin kokemukset, jokainen synnytys on varmasti ikimuistoinen kokemus, jota ei unohda koskaan! Mutta te saitte kokea sitä aika kauan... Hyvä että kaikki meni lopulta kuitenkin hyvin!
Terveisiä tytölle, ei ole mitään hienompaa kuin olla isä!