Mediassa on taas ollut esillä hiukan näkyvämmin teemana kiusaaminen. Se on valitettavasti ajankohtainen aihe aina.
Ajattelin kertoa omat kokemukseni kiusatuksi tulemisesta, vaikka aluksi mietinkin, että en viitsi avautua siitä. Itseasiassa painin tämän julkaisemisen kanssa jostain syystä liikaakin. Ajattelin että onkohan se ihan typerä juttu mennä puhumaan partablogissaan, että on tullut kiusatuksi joskus... Ja taas huomasin, kuinka se kiusaaminen vielä näin aikuisenakin vaikuttaa negatiivisesti... Joten puhutaan nyt, ehkä se laittaa jonkun miettimään, tai auttaa jotakuta kohtaamaan omatkin ikävät kokemuksensa. Tai antaa jollekin kiusatulle voimaa nousta itse sitä vääryyttä vastaan.
Ensimmäisen tilanteen muistan kerrostalomme pihasta, kun olin noin 5-vuotias. Leikin yksin pihalla, ja pyörittelin käsissäni jotain kepinkarahkaa, kun pihaan kurvasi pyörällä vanhempi poika, ehkä 7-10-vuotias, ja pyysi näyttämään keppiä hänelle. Lupasi vielä, että "saat karkkia jos näytät." Annoin hänelle innoissani kepin, mutta hän heittikin sen yllättäen heti käsistään pois. Sitten hän työnsi kaulassaan roikkuneet avaimet paitansa sisään ja totesi että nyt saat sitä karkkia. Poika otti minua rinnuksista kiinni, potkaisi mahaan, kaatoi maahan ja potkaisi vielä kerran kylkeen, otti pyöränsä maasta ja polki pois.
Muistan tämän edelleen melko elävästi, vielä näin n. 23 vuoden jälkeen. En ymmärtänyt yhtään miksi se noin teki. Se oli varmasti se ensimmäinen tilanne pienen pojan elämässä, kun tajusi, että kaikkiin ei voi luottaa, ja että maailmassa on muitakin kuin kavereita. Pelkäsin siitä asti kävellä yksin esim. myöhemmin koulusta kotiin. Entä jos joku tuleekin vastaan?
 |
| Meikäpoika joskus 5-vuotiaan hujakoilla. Kuva: Olli-Juhani Keskinen |
Yläasteelle menoa edeltävänä kesänä olin päättänyt laitattaa rastat, kun ne oli minusta hienot. 7.luokan ensimmäisellä välitunnilla pari ylemmän luokan räkänokkaa yritti repiä niitä päästäni irti, niin että vesi valui silmistäni. "Kattokaa tän mopon hiuksia, hyi vittu!” Eihän siitä mitään tullut, kuulin sen 8 kuukautta mitä ne minulla oli päässä joka päivä huutelua ja pilkkaamista, kunnes kyllästyin ja leikkasin ne pois. Oli ne huonossa kunnossakin jo, kun en niistä tarpeeksi huolehtinut, mutta suurin syy oli että halusin vain päästä rauhaan hetkeksi.
Eräs koulupäivä sain uuden tutun, minua päätä pidemmän venäläisen pojan, joka ilmoitti että huomenna tuot tupakkaa kouluun hänelle, tai vetää turpaan. Eihän se itse tupakkaa edes polttanut, mutta keräili varmaan...
No pari viikkoa se muistutti minua, että ei ole tupakkia näkynyt, jää koulun jälkeen odottamaan häntä koulun pihaan, niin antaa selkään.
Opin ajoittamaan koulun ovilta bussipysäkille juoksun niin, että pääsin hyppäämään suoraan bussiin koulun jälkeen, taito sekin.
Kaverini myös yritti tarjota tupakkaa omistaan, mutta röökit piti kuulemma tulla minulta.
Jossain vaiheessa se kiristäminen rupesi painamaan niin paljon, että jollekin oli jo pakko puhua. Lopulta, saman koulun käyneen isoveljeni kehotuksesta, sain sanottua asiasta koulumme kuraattorille. Se auttoi, nimittäin siitä saakka tämä poika ei tullut edes ruokalaan samaan aikaan.
Minun lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu paljon sellaisia ihmisiä joista olen ajatellut vanhempana että vetelen surutta turpaan kun vastaan tulee. Mutta höpöhöpö, mitä se auttaisi, enää.
Nykyään, kun minulla on oma poika, pelko siitä, että häntä tullaan kiusaamaan, on tietenkin olemassa. Mietin esimerkiksi, että missä meidän pitäisi asua, jotta riskit kiusaamiseen pienenisivät. Tai miten kasvattaa poika kohtaamaan vääryydet? Kehotanko lyömään takaisin, jos häntä lyödään? Minua ei koskaan opetettu siihen, mutta olisiko pitänyt?
Suurin pelkoni on kuitenkin siinä, että miten hillitsen itseni, jos kuulen että poikaani on kiusattu? Minulla ei ole nykyään minkäänlaista toleranssia kiusaamiselle. Tiedän mitä jo pienikin kiusaaminen voi saada kiusatulle aikaan, enkä halua sitä kellekään. Se ei ole vain lapsuutta, se seuraa jossain muodossa sinua aikuisenakin.
Ja jos se osuu oman lapsen kohdalle, en aio sitä sietää. En hetkeäkään.
Kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli. Meidän vanhempien pitää muistaa, että se omakin lapsi saattaa olla kiusaaja. Sekin ajatus on pakko kohdata. ”Ei meidän lapset!”-asenne on suurimpia itsepetoksia. Vaikka kuinka kasvatat lasta oikeudenmukaiseksi, tarvitaan vain esim. väärä kaveriporukka, ja lapsesikin voi olla yksi kiusaajista.
On kai yritettävä vain tehdä parhaansa kasvattajana, kertoa elämän hyvistä ja huonoista puolista, ja lopulta todeta että mitä tahansa tapahtuukin, aina voi tulla puhumaan.
Onnea matkaan, poikani. Täällä ollaan.
