Päätä särkee...
Olin eilen ystävieni kihlajaisissa, ja soitin siellä muutaman kappaleenkin. Oli hyvät bileet ja mukavia ihmisiä! Oli myös kiva nähdä pitkästä aikaa monia kavereita saman katon alla!
Mutta ennen kuin tämä kaikki eilen tapahtui, oli kivinen tie...
No, suunnitelma oli seuraava; palautetaan pitkään lainassa ollut peräkärry omistajalleen, viedään Erkki Kuljun kultakapulalle hoitoon, ajetaan Tampereelle äitini luokse syömään, saunomaan ja valmistautumaan iltaa varten ja samalla äitini ottaa poikamme hoitoon.
Lähdimme pihasta hieman aikataulusta myöhässä, klo 12 jälkeen, peräkärry auton perässä, kun taustapeilistä vilahti jotain ja kuului kilahdus... Ajoin hetken matkaa eteenpäin miettien että mikähän se oli, kun sama tapahtui uudestaan! "Lentääkö meiltä cd-levyjä peräkärryn päältä?!" kysyin vaimoltani, joka ei tuntunut tietävän vastausta... No minulla oli kärry perässä kun ajoimme kapeaa tietä, joten lähdin etsimään sopivaa kääntöpaikkaa jotta saan karavaanin takaisin tulosuuntaan tarkistamaan mitä batmobiilimme linkoaa Viialan teille. Ja taas kuului kilahdus! Mitä perkelettä?!
Sain auton ympäri ja lähdimme ajamaan takaisin, kun näin jonkun kimaltelevan tien sivussa... Metallinen kaivonkansi, jonka olin edellisiltana ostanut rautakaupasta yhdessä kylpyhuoneen lattialaattojen kanssa! Samassa muistin että minähän nostin ne illalla autosta noustessani auton katolle, kun aloin tyhjentämään kärryä laatoista! Mutta ostin näitä kyllä kolme... Hetken matkaa eteenpäin ajettuamme löysin toisenkin kannen! No niin! Enää puuttuu yksi!
Ajelen hitaasti takaisin kotipihaan asti, eikä viimeistä kantta näy missään...
Jalkaudun tienposkeen naaraamaan ojanpenkkoja jos se viimeinen kansi vaikka löytyisi, samalla kiroten omaa hajamielisyyttäni ja pientä leväperäisyyttä, toisaalta kiitellen kotitiemme hiljaisuutta, jossa liikenne on vähäistä... (Viimeksi muutama kesä sitten nostin kaksi päivää aiemmin ostamani huuliharpun auton katolle ennen autoon kapuamistani, ja hetken matkaa ajettuani tajusin samaan tyyliin kun joku viuhahti taustapeilistä asfalttiin, että siellähän se harppu menee, jonka jälkeen tein täysperävaunullisen rekan perässä u-käännöksen vain löytääkseni rahtarin käsittelyn jälkeen n. 3cm ohentuneen harppuni...)
Ojiin tuijottelu ei tuottanut toivottavaa tulosta. Samalla täyslastillinen Mondeomme alkoi hermostumaan, olisi pitänyt mennä jo... No, päätin että oma moka, ostan uuden kannen sitten, kun kerta tämä edellinen on hävinnyt n. 300 metrin matkalle jotenkin mystisesti...
KUNNES! TUOLLA SE ON! Se oli se viimeinen kolahdus jonka ajaessamme kuulimme, ja olikin kauempana kuin mistä sitä etsiskelin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja matka pääsi jatkumaan... Paitsi että.
Lempäälässä muistamme, että Erkin talutushihna on jäänyt kotiin. Päätän olla käytännön mies, ja ostaa kaupasta uuden hihnan, eihän sen takia nyt enää palata takaisin.
Palautamme kärryn omistajansa pihaan ja suuntaamme kohti Kuljua jättämään Erkkiä kyydistä, kun mieleeni kolahtaa yksi ikävä asia... Mietin, kuinka esitän tämän kartturilleni joka jo valmiiksi hieman hermostuneena edellisistä episodeista istuu vieressäni odottaen saapumista määränpäähän... "Kuule... Tota niin... Multa tais jäädä kitara kotiin..."
"Ei se mitään, sattuuhan noita! Äkkiäkös me se haetaan!" ...niin, ei sanonutkaan...
Noh, koira pois kyydistä, ohjeet hoitajalle kuinka Kakkapylly Kyhnyttäjän(Erkin) päivärutiinit hoituu, ja takaisin kohti Viialaa.
Matkalla kuulen mm. kuinka sitä uutta hihnaa ei olisi tarvinnut ostaa, kun nyt kuitenkin palataan kotiin, kuinka niitä kaivonkansia ei olisi tarvinnut jättää auton katolle, ja kuinka me oltaisiin jo saunassa jos mua ei olisi olemassa!
No mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! Illalla kitara soi ja maanantaina laitetaan uudet hieman asfaltti-ihottumaa saaneet kaivonkannet lattiaan ja mulla on vieläkin pää kipee...
A-J/Parrakas Mies
