sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Pitääkö lapsensa seurassa olla kokoajan huono omatunto?

Me ollaan tässä elämäntilanteen muututtua alettu viettämään poikani kanssa joka toinen viikko elämää ihan kahdestaan. Arkipäivät menee ihan rutiinien mukaan, kun vien pojan päiväkotiin aamusta ja haen iltapäivällä pois, sitten tehdään safkat ja katsellaan pikku kakkoset, ja sen jälkeen alkaakin jo iltahommat ja nukkumaan menemiset. Mutta viikonloput on haastavampia.

Jotenkin kokoajan on sellainen tunne, että tarvitsisi tarjota jotain erikoista virikettä pojalle, jotta ei olisi huono isä ja vanhempi. Siis että jos et suurinpiirtein seiso käsillä ja tee temppurataa niin tuntuu että on ihan flegmaattinen vanhempi joka ei anna tarpeeksi lapselleen...

Vaikka eihän se nyt niin mene. Järjellä ajateltuna asiahan on niin, että tärkeintä lapselle on olla läsnä. Kuuntelee kun hänellä on asiaa(meidän pojalla on sitä muuten aika paljon...), huolehtii että perushommat toimii, kuten että ruokaa menee säännöllisin väliajoin suusta sisään, aamulla laittaa puhtaat vaatteet ja huolehtii hygieniasta.

Todella helppo on kuitenkin antaa lupa lapselle pelata iPadilla, tai katsella Netflixistä jotain lastenohjelmaa, kun itsellä on sellainen fiilis, että tekee mieli soittaa kitaraa. Ja olen antanut luvan siihen useammankin kerran. Yritän kuitenkin päivittäin kannustaa johonkin muuhunkin kuin ruudun tuijottamiseen, ja onneksi pojallani on mielikuvitusta riittävästi leikkiä vaikka yksinkin...

Niin, ja sitten vielä se yhdessä leikkiminen... Sanokaa huonoksi isäksi, mutta kun poika haluaa leikkiä yhdessä, niin oma mielenkiinto riittää sen ensimmäiset kymmenen minuuttia siihen autoleikkiin, jonka jälkeen alkaa tehdä mieli nousta lattialta ja tehdä jotain muuta...


Eilen kasasin rummut olohuoneeseen, ihan vaan koska nykyään voin. Saatiinkin siitä pojan kanssa soittamisen riemua, ja sehän on ihan parasta kun on yhteistä mielekästä toimintaa! Hän kuulutti minua välillä esiintymään, käski mennä keittiöön odottamaan, että hän pyytää sitten kun saa tulla soittamaan. Ja sitten tehtiin toisinpäin, hän tuli juhlallisesti rumpujen taakse, ja painoi pienen rumpusoolon, kunnes innostui aina niin paljon että löi kätensä johonkin pellin reunaan tms.

Kasvatus on haastava laji... Vai kannattaako sitä ottaa lajina ollenkaan? Mitäs jos ne kasvaa ilman että sitä kokoajan ajatteleekaan?


-A-J/Parrakas Mies

2 kommenttia:

  1. Tää oli hyvä teksti. Pitää juurikin paikkaansa. Pitää koko ajan kysyä itseltä että Onko huono isä jos ei 24/7 istu lattialla päristelemässä pojan kanssa autoilla tai leikkimässä tyttären kanssa Frozen prinsessaa. Isänä voin sanoa että omasta mielestäni asia on näin että kunhan on vain arjessa läsnä ja rakastava isä ja pitää huolen perustarpeista niin onnistuu faijana.

    VastaaPoista
  2. Itellä ei lapsia ole vielä tullut kun ei miestäkään mutta omasta isästäni olen siinä kiitollinen että on aina ollut läsnä kun tarvinnut ja eihän kukaan voi aina jaksaa leikkiä eikä tarvikkaan kunhan on hellä ja rakastava ja välittävä isä niin onnistuu.

    VastaaPoista